Kello on kaksi päivällä. Makaan vieläkin sängyssä. Mulla on repussa viisi paria uusia sukkia ja pöydällä laatikossa vaelluskengät. Sängyssä vieressäni uusi objektiivini. Se on ollut mulla kolme päivää, ja viime yönä kadotin sen linssinsuojuksen.

Tampereella odottaa liikaa tavaraa. Tahdon pakata, pakata, pakata ne kaikki pois.

Koululaiset kotimatkalla, Jerusalemin vanha kaupunki, Israel.

Kaikki oli märkää ensimmäisestä lumimyrskystä vuosikymmeniin. Minusta tuntui, että voisin olla missä vain. 

Vuodenajat  vaihtuu.
Katselen ikkunasta Tampereella,
siirrän tiskausta aina päivän eteenpäin
ja istun junassa aina kun voin.

Mun elämä on muuttolaatikoita

con
fusing

Jos kiireettömyyttä voisi varastoida
Ja jos voisin hyvillä mielin sulkea silmät (ja jatkaa vasta myöhemmin)

Ensin ajattelin tän olevan maailman masentavin suunnitelma.
Sitten tajusin tän suunnitelman olevan merkki ihanasta ystävästä.

"Don't cry yet, we'll see each other tomorrow and we can cry together then."
First that felt like the most depressing plan ever, but then I realized that it actually is a sign of a really special friend. 

Jotain kaunista Senegalista

Tänään olen tasapainossa.
       (jossain muualla.)
Haluan konkretisoida sen

jotta voisin muistaa myös levottomampina päivinä.

Rajat avautuvat aikanaan / mutta ei ihminen milloinkaan

Kahdella eurolla on mukava lähtee kuunteleen musiikkia vaikkei mistään mitään tietäiskään.

Ruudolf hymyilytti.

Palasin viimeisiä kertoja yksin kotiin kun muut lähti baariin.

(Tasan kolme viikkoa.)

Ahdistuin menneisyydestä ja hetken mielijohteesta poistin 105 päivitystä. 

Nyt tuntuu kevyemmältä. 

(Uusi alku kaiketi.)